Ydinsota on tuhonnut ihmiskunnan, jonka rippeet ovat sinnittelevät Moskovan metron suojissa. Neuvostoaikaan rakennettu Metro on varustettu pommisuojaksi ydintuhoa ajatellen, mutta kukaan ei uskonut tuhon kestävän vuosikymmeniä. Ensimmäinen sukupolvi maan alla on kasvanut aikuisuuteen, maan pinta on radioaktiivinen ja sieltä henkensä uhalla Stalkereiksi kutsutut sankarit haalivat kaikkea käyttökelpoista alas metroon.
Ydintuhon jälkeinen metro on pimeä paikka. Ainoat valopilkut ikuisessa yössä ovat pienoisvaltioiksi muodostuneet asemat, joissa generaattorit pitävät yllä hätävalaistusta. Reunamilla kaikesta on pulaa ja yhteisöt taistelevat perustarpeiden tyydyttämiseksi. Hengen pitimiksi kasvatetaan sieniä ja laihoja sikoja, kaikki työvälineet ovat kallisarvoisia ja kaikki kierrätetään mahdollisimman tarkkaan. Jos jotain jää yli, siitä voidaan käydä kauppaa ja valuuttana toimivat ammukset.
Ihmiset eivät kyyristele pimeydessä yksin, sillä pimeydessä vaanii aina jokin. Ylisuuriksi kasvaneet rotat ovat laumoina ihmiselle vaarallisia, mutta niiden puuttuminen on merkki todellisesta uhasta. Maan pinnalta alas pyrkivät radioaktiivisen pinnan uudet asukkaat - hirviöt ja mutantit. Huoltotunneleissa kulkee villejä kannibaaleja. Kokonaisia asemia on tuhoutunut ruttoon, sortumiin tai ihmisten välisiin sotiin. Käytävissä on rikkoutuneita kaasuputkia, radioaktiivisia alueita ja biokemiallisia vaaroja. Ja kun tämän kaiken keskellä on opittu elämään niin ihmismieltä järkyttää huhupuheet mutantien psyykkisistä kyvyistä ja valtion kytkökset henkimaailmaan.
Metro 2033 tarjoaa siis täydellisen post-apokalyptisen maailman aivan uniikeilla neuvostomausteilla. Minun tuli heti suuri halu sijoittaa roolipeli Moskovan metroon ja tilata Forge Worldilta Death Korps of Kriegiä. Kumpaakaan mielihalua tuskin toteutan, mutta tämä ruma, kylmä maailma sai minut täpinöihin.
Kirjana Metro 2033 ei sinänsä ole kovin ainutlaatuinen lukukokemus tarinansa puolesta, mutta se on erinomainen maailman ensyklopedia. Maailma antaisi ainekset melkoisen rosoiseen tarinaan, mutta päähenkilö Artjom on siloposkinen, kakaramainen, saamaton ja melkein nahjus, jonka ei pitäisi selvitä metrossa varttiakaan VDNH:n aseman ulkopuolella. Kaverista ei vain löydy särmää vaan jää haalean neutraalin mitäänsanomattomaksi. Ainoa ironisen ilahduttava taito on hukata entiset matkakumppanit ja löytää sitten aina uusia. Samaa vikaa ei onneksi löydy vastaantulijoista vaan sieltä tulee vastaan sitä maailmaan kuuluvaa raadollisuutta. Kyllä Artjom saa ajoittain itsestään vähän irtikin, mutta suurimman osan tarinasta hän on vain kohtalon potkima heittopussi, joka vain sitkeästi jatkaa raahustamista Metron keskuksena toimivaan Polikseen.
Kirjasta on tullut jatko-osa Metro 2034, jonka henkilöhahmot ja tarina ovat jo mielestäni kehittyneempiä. Silti uutuuden viehätys on jo karissut, eikä maailma enää tunnu yhtä pimeältä ja pelottavalta. Lukemisen arvoinen, sillä matkan varrelta löytyy vielä uusia asemia.
